Äsken havahduin siihen, etten ole ollenkaan käynyt päivittää kuulumisia ienoperaatiosta. Siispä tässä hieman siitä syvemmin.
Operaatio oli maanantaina 3. lokakuuta. Lähdin kiitämään keskustaan hyvissä ajoin työpaikalta, jotta ehdin paikalle. Tapansa mukaan - jälleen kerran - aikataulu myöhässä ja mitään pahoitteluita ei vieläkään kuultu.
Mua hieman jännitti etukäteen. Oon aina mieltänyt puudutuspiikit sellaisiksi hervottoman kokoisiksi piikeiksi, että kuka tahansa menettäis melkein tajunnan ne nähdessään. Vaikka mulle näin alkuun on jäänyt vähän viilee kuva tästä erikoishammaslääkäristä, hän silti oli sellainen herttainen. Piti mua melkein lapsena siinä tuolilla. "On meillä reipas tyttö"...Niin no, tytöttely, kelle se sopii ja kelle ei. Ja hyvin rauhallisesti kertoi, mitä oli tekemässä ja milloin puudutusta pistämässä. Ehkä ällöttävintä itselle oli tosiaan se, kun näki sen veitsen, millä tuota ientä leikattiin ja sitten ne neulat... jotenkin alkoi tuntumaan, että entäs jos se puudutus lakkaa ja tää vaan tunkee neulaa ja lankaa mun ikeneen. Hahaha. Mun mies jopa ihmetteli, ettei mua oltu peitetty siihen "suojakaapuun" (jossa suun mentävä aukko) kasvojen osalta...
Lopuksi huomautin vielä, että eikös alakulmahampaan luota pitänyt tehdä sama homma. Niinpä hän otti taas veitsen kauniiseen käteen ja teki parit viillot. Sen jälkeen hän ompeli, tuttuun tapaan. Koomisinta oli ehkä tuossa, kun hän mietti "eiköhän tuota puudutusta ole vielä tuossa jäljellä". Tokaisin kokeilun jälkeen, että ei ainakaan sattunut.
Se puudutusaine. Se on kyllä kunnon ainetta. Sitä ei tarvitse kuin ihan pikkiriikkisen, niin voi hyvä luoja, kun se puuduttaa puoli naamaa. Ja kyllä, en todellakaan muistanut, miltä tuntuu sitten siinä vaiheessa, kun puudutus lakkaa. Vois verrata, että siitä alkaa jonkinasteen helvetti.
Kun ~pitkän metromatkan jälkeen pääsin kotiin, mulla pääsi ihan megaitku. Mietin jo, että en varmaan pysty syömään koko viikkoon. Se kipu oli ihan jäätävää...En ollu pitkään aikaan poraillu niin huolella kuin silloin. Niinpä perunavelli oli ystävänä muutaman päivän.
Seuraavana päivänä pystyin kutakuinkin syömään sitä velliä. Yllätyin siitä itsekin. Mutta hampaiden pesu teki hieman kipeää. Särkylääkettäkin meni aika vähän. Vähemmän, mitä lekuri itse sanoi...
Tikkien poisto
Menin toiseen hänen vastaanottopisteelleen reilu viikko tapahtuman jälkeen. Mikään minua ei taaskaan yllättänyt, ajat myöhässä. Siellä respassa oli hyvin luotaantyöntävä asiakaspalvelija. Minua edellä olevat ilmoittautujat hän otti jotenkin tosi töksäyttäen vastaan. Mun kohdalla se oli hetken pihalla, sillä tämä oltiin sovittu vain minun ja lekurin kesken. Mutta kelasin, että pitää ilmoittautua, niin kuin yleensä tuollaisissa paikoissa.
Lekuri halusi nähdä, kuinka tikit ovat sulaneet suuhuni ja miten muutenkin "menee". Se kesti sen viisi minuuttia maximissaan. Kaiken kukkuraksi hän oli antamassa minulle paperilaskua edellisistä toimenpiteistä, vaikka olin juuri edellisenä päivänä saanut postissa laskun. Selitti, kuinka heillä on järjestelmä vaihtunut eikä aio laskuttaa kahdesti, tietenkään. Sitten nauroi vielä, että kehtaako laskuttaa mua tästä 5 minuutista "tikkien poistosta". Mä jo naurahdin ääneen - itsekin - ja kelasin, että nyt jos milloin kannattaa käyttää niitä herneitä korvien välissä. Jos sekoilet ymymym, niin kehtaatko enää laskuttaa asiakasta?! Kysyn vaan...
Parasta tässä oli se, että samaan aikaan sain sähköpostiini "asiakaspalautekyselyn". Olen aika huono vastaamaan tuollaisiin, varsinkin jos ne tulee sähköpostin syövereihin, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Oikein innolla kirjoitin metromatkan aikana palautetta. Toivottavasti he tästä ottavat onkeensa.
Lopullisen tuloksen näkee vasta kuukausien päästä, että tarvitseeko ryhtyä siihen seuraavaan vaiheeseen: ihonsiirtoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti